Minna Lindgren nostaa taas kissan pöydälle uutuusromaanissaan Soteorpo. Teos on tragikoominen kertomus muistisairaiden uhreista ja uudistuvan yhteiskunnan epäkohdista omaishoitajan tarinan kautta.

Minulla oli ilo haastatella Minnaa Akateemisen Kohtaamispaikalla Espoossa. Hän kertoi että kirja oli saanut alunperin alkunsa kun häntä pyydettiin mukaan muistisairauksia tutkivaan hankkeeseen. Sen eteen tehdystä työstä iti idea aihetta käsittelevään kirjaan.

Kirja rakentuu jännästi vuoroin yleisellä tasolla ja takaumien kautta, vuoroin erään ratkaisevan päivän minuuttiaikatauluna.

Pirjon miehellä todetaan muistisairaus, ja Pirjo ajautuu omaishoitajaksi. Samaan aikaan soteuudistus joka aiheuttaa melkoisen sekamelskan, heittää kapuloita apua tarvitsevien rattaisiin. Markulle yhteiskunnalta löytyy lääkkeitä, ja hieman apuvälineitä, mutta Pirjo eräänlaisena palveluntuottajana jää ilman mitään apua. No, saa hän romahdettuaan yhden vuosilomapäivän, joka sekin on mennä farssiksi.

En paljasta miltä tahoilta apua löytyy, ettei kirjan hulvattomin anti paljastu. Kyllä, kirjassa on paljon tahatonta tilannekomiikkaa ja mustaa huumoria, jota syntyy pariskunnan koko ajan pahenevan arjen vaikeuksista. Tulee suorastaan syyllinen olo niille tyrskiessä, koska niin monissa suomalaiskodeissa eletään vastaavanlaisten ongelmien ja tilanteiden kanssa. Mutta ilman kirjan tyylilajia tarina olisi aika rankka.

Kirjassa nostetaan ansiokkaasti esiin paljon tabuja ja vaikeita aiheita, esim. omaishoitajien kokema väkivalta, ystävien kaikkoaminen, häpeä, viranomaisten voimattomuus, naurettavat nettiavut, palveluportaalien sokkeloisuus jne.

Raskasta ja haastavaa 24/7 työtä tekevät omaishoitajat jäävät orpoina soteuudistuksen jalkoihin.

Kirja voisi dramaattista loppuratkaisua lukuunottamatta toimia jonkinlaisena vertaistukena raskaan hoitotyön vangitsemille henkilöille. Lukekaa tämä pieni suuri kirja!