Klassikko on klassikko

19.07.18
Comments

Klassikko on klassikko

Klassikko on klassikko

Klassikot ovat mainiota lomalukemista. Ne tarjoavat kaunokirjallista laatua ja kantavat mukanaan menneitä elämäntapoja, unohdettuja muistoja, toisenlaisia arvoja ja nostalgiaa.

Monena kesänä olen ahminut uudestaan nuoruuden lukuelämyksiä. Aleksis Kiven ”Seitsemän veljeksen” kieltä ihailen nyt aivan eri tavalla kuin aiemmin. Väinö Linnan ”Täällä Pohjantähden alla” tuo tänään eteeni syvän ymmärryksen suomalaisuudesta. Nuorena olin lukenut sen kai lähihistoriana. Alcottit, Montgomeryt, Jalna-sarja.. Kaikki tuovat muistoja tyttöajoista ja niistä ikuisista kesistä.

Klassikot ovat nykyään kokeneet uutta tulemista monenlaisina sarjoina, e- ja äänikirjoina, ja tosiaankin, jopa tuoreina suomennoksina. On mahtavaa, että klassikoiden käsiin saamisen edellytys ei enää ole onni, sattuma ja pitkä luottosuhde antikvariaatin pitäjään.

Tämän kesän Elämys oli kuitenkin aiemmin lukematon Sally Salmisen saaristolaistarina ”Katrina” vuodelta 1936.

Ahvenanmaalaiset pitivät ”Katrinaa” aikanaan oman pesän likaamisena ja koska suomennos oli heikko, saaristolaisperheen elämää kuvaavaa teosta ei mantereellakaan juuri noteerattu, maailmalla kylläkin. Miten upeaa saada luettavaksi aikansa kansainvälisesti suosittu lukuromaani Juha Hurmeen pätevänä, tuoreena suomennoksena. Ulkopuolisuuden ja sisukkuuden kuva naisen näkökulmasta sopii mainiosti Pohjantähdenkylkeen luettavaksi. Aikakausikin on sama.

Uutta klassikon tekijää voi ennustaa Pierre Lemaitresta, niin lahjakas kielenkäyttäjä ja tarinankertoja ranskalaisherra on. Esimerkiksi ”Näkemiin taivaassa” (2014) on voimakkaasti tunteisiin vetoava romaani kolmen sotilaan toisiinsa kietoutuvasta kohtalosta ensimmäisessä maailmansodassa.

Mutta Lemaitre rakentaa myös trillereitä järkyttävän hienosti. Tuore ”Verihäät” on häiritsevä, piinaava ja välillä painajaismainen tarina äärimmäisestä kostonhalusta. Lemaitre käsittelee suuria ikuisia kysymyksiä jännitysromaaneissakin. Niissä on paljon julmuutta ja raakuutta, mutta syystä. Lemaitre poraa niin syvälle ihmismieleen, että se häiritsee. ”Verihäissä” Sophien elämä alkaa murentua, kun hajamielisistä unohduksista tulee yhä uhkaavampia.

Ex-presidentti Bill Clintonin ja menestyskirjailija James Pattersonin yhteisteos ”Kadonnut presidentti” saattaa olla myyntimenestys, mutta klassikoksi siitä ei ole, jos kohta sitä tuskin kukaan odottaakaan. Se on tyypillinen rymistelytrilleri täynnä jenkkipaatosta. Luvattu sisäpiiritieto Oval Officestakin jää kovin köykäiseksi. Sovitaanko, että en keski-ikäisenä naisihmisenä kuulu kohderyhmään. Toki trillerin lukaisee sujuvasti jo pelkästä uteliaisuudesta.

Unohtumattomat sadut sen sijaan ovat ajattomuudessaan klassikoiden ydintä. Jos Tuhkimot ja Lumikit ovat kuitenkin liian tuttuja, Elena Favillin ja Francesca Cavallon ”Iltasatuja kapinallisille tytöille. 100 tarinaa ihmeellisistä naisista” (2017) jaksaa varmasti ihastuttaa aikuistakin. ”Olipa kerran”-, ja ”Asuipa kerran” -alkuiset sivun mittaiset tosikertomukset eri-ikäisistä poikkeuksellisista naisista eri puolilla maailmaa eri aikoina ovat avartava lukukokemus kenelle tahansa. Samastusmispintaa ja esikuvia löytyy kaikille.

Jokainen voi myös valita oman klassikkonsa. Vaikuttava lukukokemus, jota ei unohda ja jonka ajattomuuteen haluaa palata, koska se on kuitenkin aina tuore ja ajatuksia herättävä? Minulle tällainen koskettava ja uskottava teos on esimerkiksi Tove Janssonin ”Kesäkirja”.

Terhi Hyvärinen

Kirjoittaja on kirjallisuuden maisteri ja kulttuuritoimittaja, jonka intohimona ovat kauden uutuudet ja kotimainen kirjallisuus