Suunnilleen kaikki vuoden kirjat ovat nyt ilmestyneet ja niitä mittaillaan ja punnitaan parhaillaan messuilla, tapahtumissa, haastatteluissa ja kritiikeissä.

On jännittävää lukea kirjallisuutta, joka haastaa ymmärryksen, älyn ja kielitajun, mutta toisinaan mikään ei voita kunnon juonivetoista lukuromaania. Kun juoni kulkee hyvin, lukijalla on turvallinen olo.

Syksyn kotimaisia uutuusromaaneja lukiessa mieleeni on pulpahtanut kerta toisensa jälkeen sana ”vahva”. Kirjailijoidemme jälki on henkilökohtaista, vakuuttavaa ja viimeisteltyä.

Yöpöytä on parasta lukea viimeistään nyt tyhjäksi kertyneistä kirjapinoista, sillä painokoneet ryskäävät ja osa uutuuksista on jo kirjakaupoissa. Käynnistyneestä kirjasyksystä on tulossa poikkeuksellisen kiinnostava.

Klassikot ovat mainiota lomalukemista. Ne tarjoavat kaunokirjallista laatua ja kantavat mukanaan menneitä elämäntapoja, unohdettuja muistoja, toisenlaisia arvoja ja nostalgiaa.

Kun kerran keksin jonkun kirjailijan, varsinkin kotimaisen, minun on enää myöhemmin hyvin vaikeaa sivuuttaa yhtään hänen uutta teostaan. Luen uskollisesti kaiken.

Kesän koitettua voi hyvällä omatunnolla heivata nurkkaan kaikki töihin liittyvät opukset ja ottaa luettavakseen ihan sitä, mikä sattuu huvittamaan. Vaikka haluaa viihtyä, aivoja ei silti tarvitse ripustaa narikkaan.

Elämäkerrat ja muistelmat ovat mukava kirjallisuudenlaji. Kaunokirjallisesti vähän huonompikin teos käy lukijalle, jos kohdehenkilö tai aikakausi kiinnostaa.

En millään muista miltä tuntui oppia lukemaan. Oliko se yhtäkkinen huikaiseva välähdys, vai pikkuhiljaa tapahtunut luonnollinen jatkumo sille, että äiti, isä, isovanhemmat ja monet läheiseni olivat aina lukeneet minulle ääneen? Kirjat ovat joka tapauksessa aina olleet elämässäni.